Magneettimittari

Hei! Blogi on muuttanut osoitteeseen arkijarki.net. Alla oleva postaus löytyy sieltä, samoin kuin muutenkin aiemmat tekstit. Tämä blogi ei enää päivity. Arkijarki.net sen sijaan päivittyy monta kertaa viikossa. Tule sinne!

********

Törmäsin todella kiehtovaan tutkimukseen. Kalifornialaisessa UCLA:n yliopistossa seurattiin monen vuoden ajan 32 keskiluokkaisen lapsiperheen elämää. Seuranta oli todella intensiivistä, perheiden elämä otettiin lähestulkoon kirjaimellisesti suurennuslasin alle. Vuosien tutkimustyön tuloksena on syväluotaavaa analyysiä siitä, miten amerikkalainen keskiluokka käyttää aikansa ja rahansa – ja mitä he omistavat. Yksi johtopäätös oli yli muiden: tavaraa on paljon ja sitä tulee koko ajan lisää.

Tutkijat tekivät  yhden merkillisen havainnon: jääkaapin ovessa oleva määrä tavaraa korreloi suoraan sen kanssa, miten paljon tavaraa kyseisestä taloudesta muuten löytyi. Mitä suurempi pinta-ala ovesta oli magneettien, muistilappujen, piirustusten, lukujärjestysten ja ties minkä kaman peitossa, sitä suuremmasta ”roinatoleranssista” se kertoi. Tutkimuksen mukaan keskiluokkaisen amerikkalaisen jääkappin ovessa on noin 52 erillistä objektia. Huipputapauksessa jääkaappia peitti 166 kappaletta kaikenlaisia asioita, eikä oven pinta-ala enää riittänyt, vaan magneetit olivat levinneet myös jääkapin seinustalle.

Olisipa hauska tietää, miten asia on Suomessa! Puhtaasti fiilispohjalta arvioiden sanoisin, että tulokset olisivat luultavasti hyvin samansuuntaisia. Meidän jääkaapin ovessa on tällä hetkellä kaksi magneettia. Niillä oveen on kiinnitetty yksi postikortti ja kaksi piirustusta. Yhteensä viisi esinettä, eli noin 10% amerikkalaisesta keskiarvosta. Tuntuu siltä, että määrä korreloi muun roinan kanssa varsin hyvin. Toisaalta tähän vaikuttaa se, että olen tietoisesti välttänyt kasaamasta kaapin oveen tätä enempää tavaroita. Nämäkin esineet siirtyvät ajan myötä muihin arkistoihin, ja oveen tulee jotain muuta.

Jääkaappi on kätevä paikka säilöä informaatiota, jonka haluaa olla jatkuvasti esillä. Tutkimuksessa kuitenkin huomattiin, että useimmiten informaatio oli vanhentunutta. Vanhoja listoja ei siis ollut otettu pois, vaan niiden päälle oli vain kiinnitetty uusia. Jos kaipaa keittiöönsä visuaalista selkeyttä, jääkaapin ovi on siis hyvä paikka aloittaa. Ainakin jos tätä tutkimusta on uskominen.

Tässä linkki artikkeliin, jossa kerrotaan tutkimuksesta enemmän (englanniksi).

Mainokset

Neljäkymmentä

Laskin kenkäni. Käsittääkseni omistan 40 paria kenkiä, mukaan lukien kaikki mahdolliset kengät varvastossuista kumisaappaisiin. Jos mukaan lasketaan vielä pehmeäpohjaiset lammaskarvatossut, luku on 41. Tulos vaati useamman tarkistuslaskennan, sillä kenkiä löytyi muualtakin kuin eteisestä ja kenkähyllystä, kun aloin asiaan perehtyä. Periaatteessa mahdollista, että vintissä olisi vielä joitakin pareja, joiden olemassa olon olen unohtanut. En nimittäin jaksanut mennä sinne penkomaan. (Muistelen ettei siellä pitäisi olla kenkiä.) Mutta lopputulos on, että pelkästään minun omistamiani kenkiä on meillä kotona ainakin tuo 40 paria, kaiken muun tavaran lisäksi.

En osaa sanoa onko luku paljon vai vähän? Äkkiseltään sanoisin, että mikään minimalisti en kyllä tässä suhteessa ole. Omistan esimerkiksi kahdet kumisaappaat (pitkävartiset ja varrettomat), vaikka yksilläkin varmaan pärjäisi. Korkokenkiä on moneen lähtöön, samoin lenkkareita. Toisaalta Suomen sääolosuhteet aiheuttavat sen, että joka kaudelle on oltava omansa. Talvikenkiä oli kokonaismäärästä noin neljäsosa. Siksi arvelen, etten ole mikään pahimman laadun kenkähamsteri.

Merkittävä havainto oli se, että noiden joukossa on lukuisia kenkiä, joita en ole käyttänyt vuosikausiin ja joita minulla ei myöskään ole aikomus jatkossa käyttää. Joko ne ovat niin huonossa kunnossa, ettei niitä enää viitsi pitää missään, tai sitten ne ovat väärän kokoisia tai huonoja jalassa. Tästä seuraa looginen kysymys: mitä ihmettä ne sitten tekevät kaapeissani? Tämä kenkälaskuprojekti oli äärimmäisen hyödyllinen jo pelkästään tästä syystä. Tuohon epämääräiseen joukkoon kuuluvat mm.

  • Vanhat sandaalit, jotka majailevat parvekkeella. Kertoo jotain, että muistin niiden olemassa olon viimeisenä. En ikinä käytä niitä. Ajatus on joskus ollut, että kun menen parvekkeelle, voin potkaista sandaalit jalkaan ja jalkapohjat eivät tule likaisiksi. En kuitenkaan käytännössä koskaan tee niin, vaan sandaalit pyörivät siellä muuten vaan. Mitä tehdään? Roskiin!
  • Kauniit syyssaappaat, joista on vetoketju rikki. Jos ollaan rehellisiä, vetoketju on ollut rikki jo neljä vuotta. En vain ole saanut vieneeksi niitä suutariin, mutta koska kengät ovat lähes pitämättömät ja kauniit, en ole raaskinut heittää poiskaan. Mitä tehdään? Suutariin!
  • Vanhat lenkkarit. Näitä on kai säästelty huonon kelin juoksukengiksi. Enää pitäisi käydä lenkillä. Edes hyvällä säällä. Mitä tehdään? Säästetään rönttökengiksi kaiken varalta. (Huomatkaa hienovarainen itsepetos…)
  • Kävelykengät, jotka eivät enää ole muodissa, melko kuluneet. Olen käyttänyt näitä kenkiä todella paljon, mutta valitettavasti se alkaa myös näkyä. Siksi kengät ovat jääneet kaappiin, mutta en ole heittänyt poiskaan siksi, kun ne kerran ovat kuitenkin olleet niin hyvät kengät. Mitä tehdään? Kierrätetään pois kaapista lojumasta.
  • Käyttämättömät tennistossut. Aloitin kerran harrastuksen, loukkaannuin ennen kuin ehdin kenkiä käyttää, ja siitä asti ne ovat olleet kaapissa. Mitä tehdään? En tiedä. Toisaalta toivoisin joskus vielä aloittavani uudelleen, toisaalta realismin hengessä epäilen, ettei niin tule käymään seuraavan viiden vuoden aikana. Joten säästää vai esimerkiksi myydä? En tiedä, pitää vielä miettiä.

Toisaalta kenkiä katsellessa tuli enimmäkseen hyviä fiiliksiä. Pidän kaikista kengistäni, eikä niiden lukumäärä haittaa. Kuten olen tainnut ennenkin sanoa, pointti ei ole siinä että tavaraa on vähän. Olennaista on, että niistä tavaroista nauttii, jotka on päättänyt omistaa. Oikeastaan kenkien lukumäärä yllätti siinä mielessä, että olisin kuvitellut niitä olevan enemmänkin. Varsinkin kun nyt kesän aikana hankkiudun eroon niistä joita en käytä, jäljelle jäävillä on kaikilla oma käyttötarkoituksensa. Luulisin, että kiertoon lähtee noin viisi paria.

Tässä voi tehdä myös sen havainnon, että kaikki raivausohjeet eivät ole kovin fiksuja. Usein neuvotaan, että sellaiset tavarat, joita ei ole vuoteen käyttänyt, kannattaa heittää pois. Tuohon 40 pariin mahtuu esimerkiksi yhden varvassandaalit, joita olen muistaakseni käyttänyt viimeksi vuonna 2010. Ohjeen mukaan ne pitäisi siis laittaa menemään, mutta en näe siinä hirveästi järkeä. Silloin tällöin läpsyt ovat kätevät, ja toisaalta niiden säilyttäminen vie niin vähän tilaa, että voin yhtä hyvin säästää ne. Sen sijaan kengät, joita olen säästänyt vaikka ne ovat huonossa kunnossa, saavat mennä. Joukossa oli myös kaksi paria muistokenkiä. Toiset ovat edelleen juhlakäytössä muistoarvosta huolimatta. Toiset taas on aikanaan ostettu ylioppilaspukua varten. Niiden muotoilu on niin ehtaa ysäriä, että vaikka ne tuolloin olivatkin ihanat, en voisi kuvitella enää kulkevani niissä missään. Mutta aion silti säästää ne aarteiden joukkoon. Saavatpahan lapsenlapset joskus ällistellä mennyttä muotia.

Ja nyt tärkeä kysymys: kuinka monta paria kenkiä omistat? Kuka uskaltaa vastata?


Lainaksi vai omaksi

Kirjojen kierrätys tuntuu olevan monilla mielessä, ainakin siihen liittyvillä hakusanoilla blogiin tullaan yllättävän usein. Kuten aiemmin totesin, kirjoista voi olla hankalaa päästä eroon. DVD-levyjen kohdalla tilanne voi olla helpompi (en ole itse yrittänyt niitä myydä joten tämä perustuu omaan arvaukseeni) mutta CD-levyt eivät taida käydä kovin hyvin kaupaksi. Looginen johtopäätös tästä on, että uusien ostamista kannattaa harkita tarkkaan.

Kirjojen, elokuvien ja musiikin lataaminen digitaalisessa muodossa ratkaisee osan ongelmasta, koska fyysistä esinettä ei tarvitse sijoittaa minnekään. Suomessa on myös erinomainen kirjastoverkosto, jota täydentää  kaupalliset leffavuokraamot. Elokuvia voi vuokrata suoraan netistä ja Spotifysta voi kuunnella musiikkia mielin määrin. Toisin sanoen kaikkea ei tarvitse omistaa, sillä vaihtoehtona on lainaaminen tai vuokraaminen.

Toisaalta ainakin itse luen mieluiten oikeaa kirjaa sähköisen sijasta, ja olen niin antiikkinen, että kuuntelen mielelläni musiikkiakin levysoittimella. Tykkään myös kovasti kirjojen ja levyjen ostamisesta, kirjakaupoissa haahuilu on lempipuuhaani. Yritän silti olla ostamatta kaikkea kivaa mikä tulee vastaan. Käytännössä ostamiselle on yksi selkeä kriteeri: haluanko lukea, kuunnella tai katsella tätä monta kertaa? Jos vastaus on kyllä, ostan hyvällä omalla tunnolla. En siis ikinä osta levyjä tai DVD-elokuvia sokkona, vaan olen aina tutustunut sisältöön ensin jossain muualla. Kuulun siis siihen ihmisryhmään, joka voi katsoa elokuvia uudestaan ja uudestaan. Kirjoja ostan samalla periaatteella, sillä luen myös samoja kirjoja moneen kertaan. Toinen pätevä syy ostaa kirja on se, että syystä tai toisesta haluan vain ehdottomasti omistaa kyseisen kirjan. Hyllyssäni on siis kirjoja, joiden omistamisesta tulee hyvä fiilis, joita haluan lukea monta kertaa sekä vielä sellaisia, joihin palaan silloin tällöin hyvästä syystä. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat mm. keittokirjat, harrastekirjat ja ammattiin liittyvät kirjat.

Tällä systeemillä (ja säännöllisellä karsimisella) omaisuuden määrä pysyy aisoissa. Ja tämän postauksen idea syntyi siitä, että postiluukusta kolahti lähetys Amazonista, sisällään DVD jota olen todella odottanut. Joten nyt aion nauttia pari tuntia hyvästä elokuvasta – kuulemiin!


Mutta se maksoi ihan hirveästi!

Hei! Blogi on muuttanut osoitteeseen arkijarki.net. Alla oleva postaus löytyy sieltä, samoin kuin muutenkin aiemmat tekstit. Tämä blogi ei enää päivity. Arkijarki.net sen sijaan päivittyy monta kertaa viikossa. Tule sinne!

********

Virheostos. Mikä voisi olla vielä pahempaa? Kallis virheostos.

Virheostoksista on vaikea luopua, etenkin jos niistä on tullut maksaneeksi paljon. Ajatuskulku menee jotenkin niin, että koska maksoin tuosta niin paljon, en voi heittää sitä pois. Miksi? Koska silloin rahani menevät kankkulan kaivoon. Olen tullut tuhlanneeksi johonkin, mitä en oikeastaan tarvitse tai halua, ja siitä on hieman huono omatunto. Mutta jos luovun tavarasta, luovun samalla rahoistani. Pitämällä kiinni ostoksesta minulla on sentään jotain, vaikka en pidäkään siitä.

Uskoisin, että moni tunnistaa em. logiikan. Tavallaan ajatus on järkevä, mutta samalla se tuottaa harmia. Virheostos muistuttaa ikävistä asioista: en osannut valita oikein. Annoin kenties jonkun muun vaikuttaa ostopäätökseeni ja tulin ostaneeksi jotain, mitä en oikeastaan olisi halunnut. Ostin jotain, minkä toivoin tekevän minut onnelliseksi/hoikaksi/suosituksi/paremmaksi ihmiseksi/joksikin, mitä en oikeastaan ole. Ostin tyydyttääkseni jotain muuta tarvetta. Ostin harkitsemattomasti. Ostin vain ostaakseni jotain. Ja niin edelleen, listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. Ydin on joka tapauksessa siinä, että niin kauan kun virheostos löytyy kaapista, se tuo aina mieleen jotain negatiivista ja tekee jopa syyllisen olon.

Minusta meidän pitäisi keskittyä sellaisiin asioihin, jotka parantavat oloa, eivät huononna sitä. Siksi virheostoksista luopumista kannattaa vakavasti harkita. Etenkin niistä kalliista luopumista. Kun tavaraa ei enää ole, se ei enää muistuta epäonnistuneesta rahankäytöstä. On tietysti totta, että sinne ne rahat sitten menivät, mutta toisaalta niinhän ne olivat menneet jo silloin, kun virheostos vielä kummitteli käyttämättömänä kaapissa. Mikään ei siis ole muuttunut paitsi se, että itsellä on todennäköisesti jälkeenpäin paljon kevyempi mieli. Jos ostos on ollut hyvin kallis ja lähes käyttämätön, sen voi todennäköisesti myydä eteenpäin. Epäilemättä jossain on ihminen, joka haluaisi omistaa juuri sellaisen esineen tai tavaran. Toisen virheostos on toisen löytö.


Kirpputori pidetty

Siivouspäivän kirpputori pidetty. Myytävää ei ollut valtaisasti, mutta mukavasti pääsin tavaroista eroon. Kaupaksi kävi – kuten arvata saattoi – hyväkuntoisimmat vaatteet ja kengät, uudenveroiset kirjat ja korut. Hinnat pidin alhaalla, kallein vaate (naisten trenssi) maksoi 8€. Muuten myin 2-5 euroa kappale. Tarkoitus oli lähinnä päästä tavaroista eroon, ei niinkään rikastua.

Ostin itsekin päivän aikana muutamia tavaroita:

  • naapurin leipomaa ihanaa omenapiirakkaa – 3€
  • nuken potta + arkki barbapapa-tarroja, molemmat 50 senttiä
  • muovijakkara kylppäriin – 1€ –> Jakkara oli ollut ostoslistalla jo pitkään.
  • lasten maalaussetti Ikeasta – 15€. Tätä voisi sanoa impulssiostokseksi, ei ehkä harkituin hankinta. Tämä oli silti kohtuullinen hinta, koska uutena ostettuna paketti olisi maksanut n. 40€. Tarkoitus on viedä koko setti mökille, jossa pienet maisemamaalarit voivat toteuttaa itseään kesällä.

Kaikki ei mennyt kaupaksi, mutta paketoin melkein kaikki loput yhteen isoon muovikassiin ja lahjoitin Kultturikameleonttien Kairon katulasten hyväksi menevään keräykseen. Kaikki vaatteet menivät siis käyttöön, toivottavasti joku koditon lapsi/nuori niistä jossain ilahtuu. Ainakin kerääjät tuntuivat aidosti arvostavan jokaista annettua vaatekappaletta, joten tästä tuli oikein hyvä mieli.

Olipa muuten hassua huomata, miten omista vaatteista luopuminen voi tuntua vaikealta, vaikka kaikki myytävät olivat juuri niitä, joita en ollut pitänyt pahimmillaan vuosikausiin. Jotenkin sitä vain silti meinasi haikailla niiden perään, vaikka mitään en jättänyt myymättä, jos vain ostaja ilmaantui. Erikoisinta oli, että ilmaiseksi antaminen ei tuntunut miltään, tai oikeastaan vain hyvältä. Jostain syystä omista tavaroista luopuminen lahjoittamalla tuntui paljon helpommalta kuin myyminen. Mikähän psykologinen efekti tämänkin takana piilee.


Ostajan anatomiaa

Yliostajat tykkäävät kierrellä kaupoissa ja shoppailla. He innostuvat ota 3 maksa 2 -tarjouksista, ja heistä on hauskaa tehdä löytöjä. Yliostaja ostaa usein pahan päivän varalle. Jos yliostaja näkee kivan tavaran, hän ostaa sen vaikka sillä hetkellä sille ei olisikaan mitään käyttöä. Tämän seurauksena yliostajalla on aina ylimääräisiä varastoja kotonaan. Kääntöpuolena tavaroita voi olla liikaakin, ruokaa ehtii pilaantua ennen kuin se käytetään ja välillä yliostaja ostaa hankkii vahingossa uudelleen tavaroita jotka jo omistaa.

Aliostajat eivät pidä shoppailusta. He eivät halua ostaa liikaa, joten valitsevat aina kahdesta pakkausesta pienemmän. Aliostajilla ei ole ylimääräisiä varastoja kotonaan, mutta toisaalta välillä käy niin, että kesken kokkailun huomaa, ettei kaapissa olekaan kaikkea tarvittavaa, tai että WC-paperi on lopussa. Itseasiassa aliostajat joutuvat käymään jopa useammin kaupassa kuin haluaisivat juuri siksi, ettei varastoja ole.

Itse olen aliostaja, joka yrittää päästä taipumuksestaan yli. On nimittäin erittäin järkevää pitää varastossa tiettyjä päivittäistavaroita (sanoiko joku vessapaperi?) ja niiden kohdalla hyödyntää tarjouksia. Olen se tyyppi, joka ostaa aina pienemmän paketin ja harmittelee sitten, kun se loppui niin pian. Kuitenkin monien joka päivä tarvittavien tuotteiden kohdalla on järkevää pitää yllä sen kokoista varastoa, mihin tila antaa periksi. Siinä missä yliostaja shoppailee liikaa ja täyttää kaappejaan tarpeettomallakin, aliostaja voisi helpottaa elämäänsä ostamalla kerralla vähän enemmän.

Ei siis voi suoralta kädeltä sanoa, että toinen tapa olisi parempi tai huonompi kuin toinen. Kyse on myös henkilökohtaisista mieltymyksistä. Joku tuntee olonsa mukavan turvalliseksi, kun jääkaappi on aina täynnä, eikä saippua tai shampoo pääse koskaan loppumaan kesken. Joku toinen taas ahdistuu ylimääräisestä tavarasta hyllyillään. Se, missä kultainen keskitie sitten kulkee, riippuu itse kunkin mielenlaadusta, mutta etenkin säilytystiloista.

Inspiraation tähän postaukseen sain Gretchen Rubinin The Happiness Project -kirjasta, jossa hän pohtii muun muassa sitä, miten ostaminen vaikuttaa onnellisuuteen. Gretchen on muuten vakuuttunut siitä, että rojujen raivaaminen tekee ihmisen onnellisemmaksi. Joskus se varmasti tekee onnellisemmaksikin, mutta varmuudella se ainakin helpottaa elämää ja lisää asumismukavuutta.


Mutku se on mun

Tämän aamun Hesarissa oli hauska pieni juttu siitä, miten omistaminen lisää tavaran arvoa silmissämme (HS  D-osa s.2 /24.4.12). Siinä kerrottiin psykologi Dan Arielyn tekemästä kokeesta, jossa opiskelijoiden keskuudessa arvottiin lippuja koripallo-otteluun. Sitten hän kysyi niiltä, jotka olivat jääneet ilman, paljonko he olisivat valmiita maksamaan lipusta. Sopiva hinta asettui n. 170 dollarin tienoille. Sitten hän kysyi liput voittaneilta, paljostako he olisivat valmiita myymään lippunsa. Vastaus oli keskimäärin 2400 dollaria. Lipun omistajat arvioivat omaisuutensa siis noin 14-kertaiseksi sen todelliseen markkinahintaan nähden.

Samassa jutussa mainitaan, että erityisesti asunnon myynti aiheuttaa saman ilmiön. Ei mikään ihme, sillä myynnissähän on koti, eikä pelkkä asunto. Siksi käypä markkinahinta tuntuu myyjästä suorastaan epäoikeudenmukaiselta. Mutta omistusvaikutus aktivoituu minkä tahansa tavaran kohdalla. Ilmiötä voi välttää siten, että ennen kuin lähtee kirpparille tms. myymään tavaroitaan, tekee hieman taustatyötä, mitä vastaavasta tavarasta yleensä pyydetään. Tai pyytää rehelliseksi tunnetun ystävän auttamaan hinnoittelussa. Ja sitten vaan karaisee mielensä kestämään sen tosiasian, että vanha rakas lempipyjama näyttää vieraan silmissä vain kulahtaneelta pyjamalta.

Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin täällä.